Päivitys

Kirjoittelu on taas jäänyt vähemmälle ihan siksi, että olen ollut melkoisen kiireinen kaikenlaisten asioiden parissa. Lisäksi vähitellen ajatukseni ovat alkaneet kulkea uutta rataa. Nyt kirjoittaisin mielummin asioista Suomessa kuin Kreikassa. Ehkä se johtuu siitä, etten enää kummastele asioita niin paljoa ympärilläni. En halua vertailla, sillä oikeastaan siitä ei ole hyötyä. Vertailulla ei oikeastaan saavuta mitään. Sillä voi jopa saada aikaan sen, että tuntee itsensä ulkopuoliseksi lopulta.

Suurin antini viime- ja tämän kuun aikana on ollut ehdottomasti uudet ystävät koulun kautta ja pitkät pohdinnat monikulttuurisista parisuhteista niin heidän kuin oman puolison kanssa. Kuinka suuri rikkaus on olla ystäviä muista kulttuureista. Siinä aina huomaa, kuinka lopulta me kaikki olemme aivan samanlaisia ihmisiä. Ja kuinka välimatka ja erot pienenevät kun vain pitää sydämensä avoinna.

Loppuun vielä pieni tunnin projekti uudella piirtopöydälläni:


Kuvassa siis valmis kettu ja taustalla alkuperäinen hahmotelma.

Opintoja

Aloitin opiskelemaan yliopistolla Kreikkaa viikko pari sitten ja vaikka tähän mennessä ei juuri uusia asioita olekaan tullut, on opiskeleminen hauskaa ja huomattavan paljon helpompaa kun on tarkka ohjelma jota seurata. Tämän vuoden puolella olen huomannut olevani aivan uudella asenteella Kreikassa. Aikaisemmin olen ehkä yrittänyt hieman liikaakin mukautua ympäristööni, jotta uusien asioiden hyväksyminen olisi helpompaa. Nyt kuitenkin on ihastuttavaa tavata muualta Kreikkaan tulleita ihmisiä ja jutella heidän kanssaan ulkomailla olemisesta, heidän kotimaistaan, kulttuurieroista ja matkustamisesta.

Sanoisin että luokkalaisteni syyt olla kreikassa ovat neljänlaisia: 1. Puoliso/kumppani on kreikkalainen, 2. Tullut Kreikkaan pitämään hauskaa, 3. Tullut Kreikkaan arkeologisen kiinnostuksen tähden tai 4. Tullut Kreikkaan opiskelemaan. Luokassamme on ihmisiä niin Koreasta, Turkista, Ranskan polynesiasta, Amerikasta ja eri puolilta Afrikkaa ja Eurooppaa. Minulla on sellainen tunne, että tulen (tulemme) vielä matkustelemaan paljon. En tiedä milloin, mutta tiedän että minun täytyy nähdä enemmän. Minua kiehtoo kaikki nämä kulttuurierot jotka näkyvät niin selvästi eri kansallisuuksissa ja samalla se, että pohjimmiltaan kaikki ovat niin samanlaisia.

Kaikesta kaukokaipuustani huolimatta huomasin pari päivää sitten, että minulla on myös ikävä Suomeen. Kun kesä tulee lähemmäs, kaipaan yhä enemmän raikasta ruohoa jalkojeni alla ja hiljaisia kesäöitä. Haluan tavata kaikki tutut ja sukulaiset ja grillata makkaraa. Eräs täällä asuva suomalainen sanoi sen miten itsekin asian koen: "Kun lentokone alkaa laskeutua Helsinki-Vantaalle, tiedän saapuvani kotiin. Ja kun lento taas saapuu takaisin Kreikkaan, tiedän taas saapuvani kotiin." Varoituksen sana kaikille teille, jotka mietitte maailmalle lähtöä - se varastaa sydämesi, jos et ole riittävän muukalaisvihainen, jörmy ja omista paljon ennakkoasenteita. Vitsi vitsinä, mutta kyllä maailmalle voi sydämensä menettää, olen varma siitä.

Kävimme pohjois-Kreikan Suomiseuran kanssa kuukausitapaamisessa syömässä tavernassa ja illasta tuli huippuhauska. Nauroimme jatkuvasti, kaikki kertoivat hauskoja, järkyttäviä ja uskomattomia tarinoita niin Suomesta kuin Kreikastakin. Lopulta olimme tavernassa niin kauan, että muiden lähdettyä tavernan tarjoilijat alkoivat mulkoilla meitä sulkiessaan ovia.

Vaikeuksia on toki joka päivä ja vastoinkäymisiä, mutta varmasti hyvät hetket eivät olisi niin kauniita ilman vertailukohtia. Lisäksi, olen vielä tässä ja olen onnellinen. Eipä siis syytä valittaa. :)

Ajatuksia yhteiskunnasta

Näinhän siinä käy että joka kerta kun ulkona sataa, minä kirjoitan blogiin :) Muuten nimittäin olisin ulkona nuuhkimassa kevättuulta. Minulle on tullut selkeä rutiini salilla käymisestä, muotilehtien lukemisesta ja musiikin kuuntelusta. Joo, onhan se vähän pinnallista.. mutta pidän siitä, minkäs voin! Salimusiikkini vaihtelee oikeastaan kaikesta Paula Koivuniemen ja trancen väliltä, mutta yleensä listalla soi ainakin pari U2:sta ja George Michaelia, sekä Black Eyed Peasia. Voisin sanoa, että salilla käynti tyhjentääkin mieleni sopivasti antaen tilaa uusille inspiraatioille.

Kotona keskustelut ovat olleet paljon Kreikan yhteiskunnallisissa ongelmissa ja Suomen sekä Kreikan vastakkainasettelulta ei ole vältytty. Joskus ystäväni kyselevät "miksi Kreikassa hoidetaan asian noin?", enkä tiedä selkeää vastausta aina. Mielestäni on hyvä ja tarpeellinen asia keskustella asioista, mutta joskus, joitain asioita ei vain voi verrata toisiinsa, ei ole mielekästä verrata Suomea ja Kreikkaa. Silloin päätyisi käsittelemään asioita perin mustavalkoisesti.

Jossain asioissa toki voidaan vertailla, kuten tilastoihin perustuen: Kreikan televisiossa näytettiin pari päivää sitten dokumentti, jossa kreikkalaiset pohtivat opiskelun erilaisuutta Kreikassa verrattuna maailman parhaaseen opiskelusysteemiin, eli Suomeen. Itsekin ihmettelin tätä eroa katsottuani dokumentin. Miten voi olla mahdollista että kreikkalainen 18-vuotias opiskelija lukee kokeisiin aamusta iltaan, opettajat ovat yleensä motivoituneita ja koulupäivän jälkeinen tutorointi on yleistä, mutta silti Kreikka on opiseluvertailussa pudonnut jatkuvasti alaspäin ja oli muistaakseni jossain sijalla 38.

Helsingin II Norssi on kai edelleen yksi Helsingin parhaista lukioista, lukio jossa minä opiskelin siis myös. Voisin sanoa, että kolme sanaa kiteyttävät lukio-opintoni: Vapaus, arvostus ja inspiraatio. Okei, oli huonoja päiviä, mutta oikeasti, lukioaika oli loistavaa! Jotkut kreikkalaiset, jotka katsoivat tuon dokumentin suomalaisesta opetuskäytännöstä eivät voineet käsittää miten voi olla mahdollista, että opiskelemalla huomattavasti vähemmän saadaan maailman parhaita tuloksia. Ei ole järkevää, että antamalla oppilaan itse valita hän valitsee opiskella puhtaasta kiinnostuksesta asioita kohtaan.

Kreikassa opetusministeri on aina puoleen alainen joten kun puolue vaihtuu, vaihdetaan opetusmenetelmää ja -ministeriä. Ei siis oppilaiden parhaaksi vaan puoleen vallankäytön mukaan. Kysyn usein näistä asioista, miksei kukaan halua muutosta? Jos kaksi valtapuoluetta eivät ole osanneet tehdä muuta 20 vuoden aikana kuin lupailla kaikkea, miksei kansa päätä toisin? Jos kreikkalaiset rakastavat merellistä luontoaan niin paljon kuin sanovat, miksi ihmisille on niin helppoa tehdä jokapäivä päätös olla välittämättä ympäristöstä? Ihmiset eivät syystä luota hallitukseen, mutta silti aina valitsevat samat henkilöt valtaan. Miksi?

Ei kai ole minun tehtäväni selvittää näitä kaikkia asioita, mutta se on tarpeen minulle, jotta opin ymmärtämään. Jotta lopetan tuomitsemasta, ennenkuin todella ymmärrän tilanteen laajuuden. Kreikka on valtio jonka historiaa ei tarvitse käydä läpi. Jokainen länsimainen tietää kulttuurin, tieteen ja filosofian kodin, johon toki usein kreikkalaiset itsekin ylpeänä viittaavat puheessaan. Sen jälkeen tuli Bysantin valtakausi ja Konstantinopoli, joka kreikkalaisille itselleen oli ilmeisesti kansakunnallisesti vielä tärkeämpää aikaa. Sen jälkeen Kreikka oli vielä 300 vuotta turkkilaisten miehittämä. Itämainen musiikki ja ruokakulttuuri sekoittuivat kreikkalaiseen kulttuuriin.. näin olen ainakin ymmärtänyt.

Nykyään Kreikan väestöstä osa koostuu monista pienistä kulttuureista; slaaveista, albaaneista, romaaneista ynnä muista.. kysymys kuuluukin, mitä on olla kreikkalainen nykyään? Tietävätkö kreikkalaiset itsekään todella? Minne he sijoittavat itsensä maailmassa, länteen vai itään? Kreikka haluaa olla osa länttä, mutta heidän kulttuurinsa on osittain voimakkaasti itä-vaikutteinen. Ehkä kansakunnan identiteettikriisi selittää tätä käytöstä, jossa lyhyen tähtäimen suunnitelmat näyttelevät tärkeintä roolia. Usein puhutaan antiikin historiasta, mutta harva kertoo missä näkee Kreikan ja itsensä 10 vuoden päästä tästä. En halua yleistää asiaa muuten kuin tässä yhdessä kirjoituksessani, enkä missään nimessä yritä verrata Kreikkaa mihinkään muuhun valtioon. Jokaisella maalla on hyvät ja huonot puolensa.

Toivon vain, että jonain päivänä näkisin ihmisten käyttävän enemmän läheistä kierrätyspistettä ja että kadut eivät olisi täynnä vieri viereen parkkeerattuja autoja. Monilla tuntemillani ihmisillä on hienoja ajatuksia, kunpa useampi heistä alkaisi uskoa niiden mahdollisuuteen. Kreikassa on niin paljon kauneutta ja potentiaalia.. mutta kuka todella haluaa uskoa siihen?

Ehkäpä nuo viimeiset sanat pätevät ihan kaikkiin ihmisiin kansakunnasta riippumatta, jos sen niin haluaa esittää. Uskaltakaa uskoa omiin unelmiinne. :)

Sateinen päivä

Jotain joka muistutti minua tänään menneistä ajoista:

"Oppiminen.

Me annamme nimiä. Me sivistämme itseämme. Me vertaamme kokemuksia. Me ajattelemme. Me saamme oivalluksia.

Sitten me teemme päätöksen ja toimimme. Tämä on "lähteminen". Kun olemme keränneet riittävästi emotionaalista lujuutta, tietoa, tukea ja luottamusta, me kohtaamme taistelukentän ravittuna ja vahvistuneena. Tässä vaiheessa me olemme niitä, jotka eivät sure - vaan taistelevat; jotka eivät itke - vaan eheyttävät itsekunnioituksensa; jotka eivät piiloudu - vaan etsivät; jotka eivät jäykisty - vaan lähtevät. "

- Sam Vaknin

Sitten takaisin tähän hetkeen. Otin tuossa yksi päivä hyvän kuvan, joka kertoo hieman kreikkalaisesta liikennekulttuurista :D

(kuvassa siis pysäköinti kielletty - merkit molemmin puolin katua)

Sateisen päivän johdosta olen päättänyt istua sisällä ja suunnitella oman kevätvaatemallistoni! Aina siitä lähtien kun opiskelin vaatesuunnittelua on ajatuksissani aina toisinaan pyörinyt malliston piirtäminen. Ehkäpä voisin harrastaan sitä näin aikani kuluksi ja kun kevätkin on tuloillaan niin mikäpä olisi kivempaa! Minulle käy yleensä näin silloin kun luen naistenlehtiä, kuten eilen Elle-lehteä kuntosalilla. Hmm.. sitten jos vielä toteuttaisin ne vaatteet joita suunnittelen ja koku haluaisi ostaa niitä, niin siitähän saisi hyvän lisäbisneksen. Ehkäpä en kuitenkaan ajattele asiaa vielä liian pitkälle, katsotaan nyt mitä saan ensin piirrettyä. Toteuttaminen on taas kiinni häilyvästä inspiraatiostani joka ei kyllä juuri koskaan katoa - mutta vaihtaa suuntaansa kuin tuuliviiri.

Kelluminen

Ajatusten virtaa tällä kertaa:

Lueskelin tuttujeni blogeja netistä ja huomasin ajatuksissani käyväni läpi heidän kertomiaan tapahtumia, mutta jotenkin toisenlaisessa olotilassa. Pystyn toki samastumaan heidän kokeumuksiinsa, mutta ne ovat joskus niin kaukana etten ole enää pitkään aikaan vaivannut mieltäni sellaisilla asioilla. Toisinaan tuntuu kuin lipuisin jotenkin asioiden välissä, niinkuin meressä kellutaan ja veden alla korvasi eivät kuule muuta kuin kohinaa. Kreikkalaiset ihmiset rakastavat juorujen (juoru on turhan negatiivinen sana tosin) kertomista ja niin taitavat suomalaisetkin, mutta molemmat kertovat asiat jotenkin eritavalla. Kun on kaukana suomalaisista tarinoista ja ei täysin ymmärrä koko sisältöä kreikkalaisissa tarinoissa, sitä joskus ihmettelee miten ihmisillä on niin paljon puhuttavaa.

Huomasin myös eilen miettiväni miten jotkut tuntemani ihmiset ovat niin rohkeita, kun lähtevät yksin kaikenlaisille reissuille ja kunpa olisin itsekin niin rohkea. Sitten nauratti kun tajusin katsoa peiliin.

Pitäisiköhän minun olla nyt huolissani itsestäni, kun alan osoittaa merkkejä erakoitumisesta. En tosin usko, että olen erakoitumassa. Kyse on oikeastaan siitä, että minulla on paljon aikaa nykyään yksin ja paljon aikaa käydä läpi omaa suhtautumistani erilaisiin asioihin. Ehkä nyt on aika lähteä kahville parin ystävän kanssa ja puhua turhanpäiväisyyksiä!

Joskus mietiskelen, missä on se kiintopisteeni elämässäni, jota kohden kuljen tällä hetkellä. Yleensä minulla nimittäin on tavoitteita jatkuvasti, ideoita, joita kaikkia en edes ehdi toteuttaa ajan puuteessa. Tällä viikolla huomaan kuitenkin tuon kiintopisteen kadonneen, ainakin väliaikaisesti. En kuitenkaan ole asiasta huolissani, se tulee takaisin omalla ajallaan. On tärkeää oppia siitäkin miltä tuntuu, kun suunnitelmallinen ihminen ei kerrankaan tiedä suunnitelmaansa.

Aloitan kiintopisteeni etsimisen pienten suunnitelmien rakentamisesta, kuten siitä että lähden salille. Sitten piirrän jonkin aikaa ja sitten lähden kaupungille. Noin. Eihän se ollutkaan niin vaikeaa. :)

Vuosi Kreikassa

Uudenvuoden riennot ovat vihdoin päättyneet ja ihmiset alkavat hitaasti toipua arkeen täällä Thessalonikissa. Näyttää siltä, että Kreikkalaiset pitävät sen verran kovasti juhlapäivien rennosta menosta, ettei sieltä siirtyminen takaisin arkeen käy aivan niin nopeasti kuin Suomessa. Tammikuu tuntuu olevan jonkinlaista siirtymäkautta muutenkin täällä, sillä sää ei ole kovin houkutteleva uloslähtöä varten ja alennusmyynnit eivät ole vielä alkaneet, joten ihmiset tuntuvat pysyvän mielellään kotona.

Uuden vuoden aatto ja muutamat päivät sen jälkeen kuluivat juhlien ja -yllätys yllätys- syöden valtavasti. Itse tosin pitäydyin uudenvuoden lupauksessani ja ensimmäisestä vuoden päivästä lähtien olen palannut terveellisiin elämäntapoihin ja jättänyt kaiken juuston, ylimääräiset liharuoat ja makeat pois. Kasvisruokaa ja kuntosalia siis, luulisi selättävän kolesterolin. Jos joku haluaa lähettää minulle suomesta leseitä, otan ne tyytyväisenä vastaan!

Uudesta vuodesta kuitenkin vielä sen verran, että oli virkistävää nähdä uusi vuosi ilman kännääviä teinejä. Uudenvuoden aattona menin käymään Kostan työpaikalla ja koko matkan keskustan halki ihmiset juhlivat jo kahden aikaan päivällä musiikin raikuessa kaduilla ja grillasivat ulkona. Liityimme muutamien ystävien kanssa juhlintaan ja istuimme ulkoterassilla skoolaten punaviinillä samalla kun lautaselle kammettiin uudestaan ja uudestaan grillin antimia. Välillä paikalle ilmestyi pieni orkesteri rummuin, klarinetein, pasuunoin ja huiluin, joka soitti perinteistä iloista balkaanimusiikkia niin kovalla temmolla, että kohta kaikki taputtivat rytmikkäästi. Osa ihmisistä nousi ylös ja alkoi tanssia piirissä kalamatianosta. Uudenvuoden aattoilta kuuluu täällä perheelle, joten leikkasimme uudenvuoden kakun Kostan sukulaisten luona kylässä. Keskiyön jälkeen lähdimme sitten kavereiden kanssa ulos, josta raahauduimme väsyneinä nukkumaan klo 6 aamulla.
Ja kaikkein parasta koko menossa oli se, ettei kukaan örveltänyt eikä sammaltanut tai käyttäytynyt muuten sopimattomasti.

Taidan pitää todella kovasti perinteisestä balkanimusiikista, sillä jotain siinä todella sykähdytti minua. Katsoessani siinä kuinka pukunaiset ja -miehet hyppivät piirissä tuli pakostikin mieleen, että ehkä Kreikassa ollaan vielä lähempänä niitä vanhoja perinteitä joita ei niin usein enää koe Suomessa. Muistan kuinka opettelimme historiallisia tansseja Ropecon-tapahtumassa ja niistä ensimmäiset olivat piiritansseja. Näitä ihan samoja piiritansseja mitä täällä tanssitaan edelleen perinteisissä juhlissa. Ihmiset tanssivat diskossakin lopuksi perinteisiä tansseja.

Joskus mietinkin kuinka paljon yhteisöllisiä perinteitä Suomessa on unohdettu vuosisatojen saatossa. Kreikkalaiset ystäväni eivät koe tätä samalla tavalla, mutta minusta tuntuu joskus kuin historia olisi täällä paljon enemmän läsnä normaalissa elämässä kuin Suomessa ollessani.

Vuosi sitten muistan katselleeni sumuista tammikuun iltaa täällä Kreikassa, matkalaukku vierelläni ja olleeni hyvin hämilläni. Täytyy tunnustaa että tämän Kreikassa viettämäni vuoden ajan olen joutunut niin riisumaan ennakkoluuloni kuin hyväksymään asioita itsesäni. Suhtauduin aluksi skeptisesti monia asioita kohtaan, mutta jouduin myöhemmin tunnustamaan olleeni väärässä. Jos jotain olen oppinut niin sen, etten enää ota ennakkoasenteita. En kulttuuria enkä ihmisiä kohtaan. Olen löytänyt täältä monia asioita jotka täyttävät niitä paikkoja sydämessäni, joista vain uneksin aikaisemmin. Nyt kun asiaa mietin, en voisi koskaan luopua Kreikasta enää kokonaan. :)

Rauhallista

Viimepäivät ovat olleet varsin rauhallisia, sillä työt alkavatkin vasta ensivuoden puolella. Tuntuu omituiselle vetelehtiä näin päivät pitkät. Tai no, todennaköisesti minulla on omanlainen käsitykseni vetelehtimisestä. Minulle oikeastaan riittää vetelehtimiseksi se, että saan itse päättää mitä teen ja milloin. Niinpä olenkin kreikan opiskelun lisäksi alkanut opiskelemaan kotisivujen tekemistä ja hyödyntämään suunnitteluinnostustani käytännön asioihin. Piirrän jatkuvasti tietokoneella ja toivon että minulla olisi pian mahdollisuus ostaa uusi piirtopöytä. Vanha on nyt virallisesti niin huono, että pystyn piirtämään parempaa jälkeä hiirellä suoraan koneelle.

Silloin kun en ole koneella tai lukemassa niin joko pistän kämppää kuntoon tai olen lenkillä. Olen ottanut tavoitteekseni kävellä joka päivä keskustaan täältä meiltä, joka reippaasti käveltynä kestää vajaan tunnin. Lenkki on kyllä hieman lyhyt mielestäni. Täytynee hankkia askelmittari jotta saan mitattua matkan pituuden.

Mielenosoitusten ja kauppojen kärsimän asiakastappion vuoksi näin joulun alla ovat monet liikkeet päättäneet laittaa alennusmyynnit käyntiin ja niinpä jo nyt alkaa näkymään 50% alennuslappuja. Toisaalta joulusesonki on muutenkin niin lyhyt, etten ole koskaan ymmärtänyt ihmisten tarvetta ostaa tavaroita juuri silloin. Lenkillä käydessä on kuitenkin kiva katsella kauppojen ikkunoita, vaikkei minulla juuri ole tarvetta shoppailla tällä hetkellä.

Yksi asia täytyy kuitenkin hankkia vielä tällä viikolla ja se on joulukuusi. Katsoimme eilen kauniita (kasvatettuja) joulukuusia erään kirkon pihalla ja ne maksoivat 20 euroa, joten ei mikään paha hinta parimetrisestä kuusesta. Me haluaisimme kuitenkin pienen kuusen, jota ei välttämättä löydy sillä pieniä kuusia ei saa kaataa täällä. En tiedä kuinka ekologista ja kestävän kehityksen mukaista on ostaa kasvatettu kuusi, mutta en pysty näkemään muovikuusta olohuoneessamme. Jotenkin tuntisin vain tuijottavani kasaa muovihöttöä murkassa, jos hankkisimme sellaisen.

Johtuneeko tästä ympäristön muutoksesta vai mistä, mutta en ole oikein joulutunnelmassa. Joulu on kai paljon mielessäni perinnettä ja uudessa ympäristössä, normaalien arkirutiinien keskellä on vaikeaa asennoitua joulutunnelmaan. Mietin jo jonkin aikaa mitä ideaa on edes hankkia joulukuusta.. mutta perinteet täytyy luoda ensin, jotta ne alkavat tuntua omilta. Vaikka fyysistesti olenkin tottunut kaikkeen tähän elämänmuutokseen, huomaan henkisesti hieman nikottelevani toisinaan. Eiköhän se ole normaalia ihan kaikkien ulkosuomalaisten parissa ja toisaalta myös ikätovereideni keskuudessa, jotka niinikään siirtyvät opinnoista työelämään.

Kaikessa tässä on oikeastaan kysymys asenteesta, jolla kohtaa jokaisen päivän. Uuteen ei saa väsyä, vaikka jurolla suomalaisella siihen olisikin taipumus. Aina täytyy jaksaa yrittää ymmärtää, yrittää nähdä se toinen puoli asioissa. Minulla ei ehkä ole sitä turvasatamaa, jonka jokainen löytää palatessaan tavalliseen elämäänsä ja tavallisiin rutiineihinsa ja todetessaan että TV:stä tulee taas Kotikadun uusinnat. Mutta uskon silti, että voin löytää sen pysyvyyden tunteen, kunhan tiedän kuka itse olen.

Tuo onkin ehkä yksi tärkeimmistä asioista joka täytyy ymmärtää ulkomaille muuttaessaan, kuka todella itse on. En usko että voi löytää itseään maailmalta, mutta maailmalla oleminen saattaa avata silmät näkemään sen mikä on ollut nenän edessä jo kauan. Ainakin silloin on pakko oppia olemaan sinut itsensä kanssa. Olen tiennyt sen jo jonkin aikaa, ettei ulkosuomalainen löydä kotisatamaansa yhdestä maasta. Ulkomailla ollessaan sitä kaipaa Suomeen, tuttujen ihmisten luo, perinneruuan pariin ja Suomeen tullessaan kaipaa pois synkkyydestä ja ihmisten kasvoista heijastuvien hiljaisten sanomattomien viestien keskeltä. Toki Suomessa olemiseen tottuu lopulta, mutta sitä aina kaipaa jotain.. jotain joka ei ole siellä.

Lisäksi on mielenkiintoista huomata, että sitä joutuu pakosti luokittelemaan itsensä jotenkin toisella tavalla ja muut tekevät sitä myös, jatkuvasti. Siksi on entistä tärkeämpää tietää itse kuka on ja mistä pitää kiinni elämässään.

Ja sitten, jos haluaa nähdä asiassa sen trendikkään ja jännittävän puolen, kuinka moni sanoisi, että jos tulisi se täydellinen tilaisuus ja voisi vain lähteä katsomaan mitä elämällä on vielä näytettävää minulle, tarttuisin tilaisuuteen. Sanoista tekoihin, se kannattaa, lopulta. :)