Ajattelin viime syyskussa Kreetalla kuinka en halua seuraavan tammi-helmikuun saapuvan. Kuinka minua ärsyttää jo valmiiksi se, että tulee olemaan niin kylmää ja niin pimeää. Kun katsoo talvea kesästä, ei kykene ajattelemaan toivoa seuraavasta kesästä, joka silloin syyskuussa on kohta van muisto. Tavallaan huomaan hukkuneeni näihin nietoksiin ajatuksissani, ikävöinyt ja kiukutellut itselleni, kysellyt itseltäni suuria perimmäisiä kysymyksiä ja ihmetellyt kuinka en pääse eteenpäin. Tänään jotain on kuitenkin muuttunut. Ehkä sain tarpeekseni omista kehää kiertävistä ajatuksistani. Tänään uskon näkeväni tulevaisuuden taas, en pelkästään seuraavaa kesää vaan sen aika-tapahtuma-jatkumon, joka on elämä.
Pesin hampaita eilen neljän aikaan yöllä, väsyneenä lauantaista jonka olin viettänyt koneen edessä tehden töitä ja projekteja. Istuin WC-istuimen suljetun kannen päälle, nostin polvet rintaani vasten ja katselin pientä kahden neliön tilaa, jonka seinät ovat kumisevaa maalattua peltiä. Katselenkohan jonain päivänä keski-ikäisenä taakse tähän hetkeen ja totean itselleni "Olin silloin nuori ja vapaa ja se WC symboloi sitä kaikkea rumine seinineen."
Jostain syystä sen asian toteaminen sai minut toiveikkaaksi, kun muistin jälleen irroitautua hetkestä. Minusta alkoi tuntua siltä, että tämä epämääräinen talven inhoaminen ja kalenterin täyttyminen kertoo vain siitä, että minä olen epätasapainossa. Ehkä saisin paljon enemmän irti työstäni, parisuhteestani ja harrastuksistani jos todella keskittyisin tutkimaan omia motiivejani tehdä asioita. Keskittyisin ja orientoituisin siihen, että meillä kaikilla on avaimet omaan onneemme.
Ja minä teen parhaillani asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, joten on aika todella nauttia niistä.
