Kaunis vääryys

Koska olen lähiaikoina hehkuttanut blogissani miten kivaa on lukea muotilehtiä, sain tänään muistutuksen siitä, mikä on terveen inspiraation vastakohta. 25-vuotiaana lukiessaan artikkelia lehdestä siitä, kuinka pudottaa 5 kiloa kolmessa viikossa, ei aina tule ajatelleeksi lehtien koko lukijakuntaa. Jos lehtihyllyn ohi kulkee 14-vuotias, joka etsii itseään ja haluaisi niin kovasti olla jotain enemmän, miten hän kokee tuon artikkelin?

En ollut aikaisemmin kuullut elämäntapa-anorektikoista eli Pro-Ano kannattajista ennen tätä päivää. Siis kyseessä on joukko ihmisiä, jotka kannustavat toisiaan pitämään yllä sairauttaan kaikenlaisin keinoin aina ruokailun välttelyistä siihen miten saa itsensä pysymään lämpimänä kun kehon omat systeemit alkavat pettämään, miten laihduttaa pelkkien vitamiinien, veden ja proteiinien avulla. Ja arvatkaapas vain mikä on esikuvana näille, valitettavan usein alaikäisille tytöille? Catwalkien anorektiset mallit, muotilehtien kansitytöt ja muotikuvastojen XXS-vaatemallit. Luin juuri eräiltä nettifoorumeilta, kuinka juuri sairaalan anoreksiakuntoutuksesta päässyt 13-vuotias tyttö oli aloittanut laihduttamaan 10kg ja foorumeilla muut kannustivat häntä.

Kehoitankin kaikkia vilkaisemaan lehtihyllyyn seuraavan kerran kaupassa: Mitä lehden kansikuva kertoo alaikäiselle? Millainen tulee nuoren tytön olla, jotta hän olisi todella kaunis ja hyväksytty?

Kukaan ei ehkä voi käsittää millainen sairaus anoreksia on, jos sitä ei ole itse käynyt läpi. Muistan kun itse olin 14-vuotias ja menin terveydenhoitajalle 47 kiloisena, kun pituutta oli 160cm. Paino palasi normaaliksi heti kun tietoisesti aloitin paranemisprosessin, mutta henkisestä niskalenkistä pääseminen oli päivittäinen prosessi aina viimevuosiin asti. Sanotaan ettei anorektikko parane koskaan täysin ja tiedän sen olevan totta. Kauneus - meidät asetetaan jo nuorina niin tiukkoihin raameihin, ettemme lopulta tiedä itsekään millaisia meidän tulisi olla. Liian lihava, liian laiha, liian isot rinnat tai liian pienet.. väärän väriset hiukset tai epäpuhdas iho. Kunpa kauneus ei olisi niiden katsojien silmissä, jotka pitävät silmänsä kiinni todellisuudelta.

Laitan tähän yhden linkin, joka voi olla ahdistavaa ja surullista luettavaa. Haluan kuitenkin laittaa sen, sillä ehkä tämä synnyttää keskustelua:
Eräs Pro-Ano keskustelupalsta

~~~~

Beautiful beast

Ever heard about Pro-Ano? Try googling Pro-Anorexia to find for example a page like this here. How far has it gone to make a serious mental and physical illness into a lifestyle? How twisted is the image the young women are following nowadays to be beautiful? How perfectly must we fit to the image of a modern woman and who on earth is selling us this idea?

I have been reading a lot of beauty magazines lately because of my interest into designing some clothes for myself this spring, but by chance I was reminded of the flip side of all this pretty colors and top models when I read about Pro-Ano. I guess I feel this topic important, because I suffered from anorexia when I was a teenager. So next time when you see beauty magazines, take a look at the Cover headlines: Now what kind of an image does a 14 year old girl get from those tag lines? What should she become like in order to be beautiful enough?

Tästä eteenpäin

Tarkistin eilen suoritukseni kouluni portaalista, sen jälkeen kun olin palauttanut avaimet ja paperit ja jättänyt lopputyöni myös. Portaalin totesi minulle 240/240. Eli kaikki opinnot suoritettu. Olen valmis vihdoin, ei enää jahkaamista tulevaisuudesta. Minun ei enää tarvitse henkisesti palata takaisin ja ajatella, "Sitten kun opintoni ovat valmiit, kyllä se aika vielä tulee".

Toiset voivat ihmetellä miksi suhtaudun valmistumiseen kuin se olisi jotain suurempaakin. Onhan monet valmistuneet minua ennen ja minun jälkeeni. Minun kohdallani ei ole kuitenkaan kysymys vain opiskelusta ja valmistumisesta, insinöörin papereista. Totuus on että minä kasvoin aikuiseksi vihdoin näiden lähivuosien aikana. Jouduin vastakkain sellaisten asioiden kanssa, joilta ei voinut sulkea silmiään. Ja olen vihdoin löytänyt asioita jotka kadotin vuosia sitten. Eräs ihminen totesi minulle tässä syksyllä, että olen muuttunut ja viittasi sillä siihen että olen joku toinen ihminen. Ehkei hän sitten koskaan tuntenutkaan minua. Sillä olen enemmän oma itseni kuin vuosiin. :)

Koulu ei ole todellakaan ollut läpihuutojuttu minulle. Se olisi varmaan ollut paljon helpompi jos olisin ollut kaikin puolin onnellinen elämässäni, en olisi halunnut muuttaa asioita ja jos alistuisin vain hyväksymään sen mitä kohdallani on. Lisäksi, vaikka tiedänkin ettei kukaan asianomaisista tätä tule koskaan lukemaan, toivon sydämeni pohjasta että Metropolia-AMK muistuttaisi tietyille opettajilleen pedagogisista kyvyistä. On järkyttävää huomata, miten sosiaalisesti kyvyttömiä ihmisiä päästetään opetustyöhön. Toisaalta taas, kiitos niille toisille jotka auttoivat ja toimivat oikein. Heidän kaltaisten opettajien vuoksi oppilailla on jatkossakin motivaatiota työelämässä.

Nyt kaikki on hyvin. Olen käynyt parin tunnin sauvakävelylenkillä ja edessäni on lautasellinen kuumaa kalakeittoa ja kuuntelen U2:sta. Unelmoin, piirtelen ja suunnittelen vaatteita ommeltavaksi. Mutta osaisinko arvostaa tätä hetkeä jos en olisi nähnyt sen eteen niin paljon vaivaa? Jos en olisi joutunut kysymään itseltäni todella mitä haluan ja onko minulla rohkeutta toteuttaa sitä.

Saa nähdä mitä elämä tuo siis mukanaan tästä eteenpäin. Ensiviikolla lähden Kreikkaan, mutta siitä en tiedä, missä taas olemme vuoden päästä. Ihanaa päästä vihdoin Kostan luo, yhdessä unelmien rakentaminenkin on hauskempaa!

Noora Heiskanen, savolaissankari ja maailmanvalloittaja, over and out.

Muuttuvat ja muuttumattomat

" Whats ment for you will never go by you "

"Mikä on todella tarkoitettu sinulle, ei kulje ohitsesi elämässä "

Skotlantilainen ystäväni kertoi mummonsa aina sanovan hänelle. Olen ollut tänään hieman apatiaan painuva ja lohduttautunut kardemummalla ja vanilijalla maustetulla maitokahvilla. Lisäksi en tunnu saavan tarpeeksi U2:sta ja kuuntelen jatkuvasti yhä uudestaan ja uudestaan klassikoita, kuten "Where streets have no name", "Beautiful day" ja "One". Kaikki tämä yksinolo on antanut minulle aikaa miettiä ja suunnitella, maalata ja katsoa miten asiat todella kääntyvät. Huomaan odottavani päivää kun saan vihdoin sanoa, että nyt se on ohi, kouluni siis. Onneksi siihen ei voi olla enää pitkä aika.

Tällä hetkellä tuntuu, kuin Suomessa vietetyn syksyn aikana jotkut asiat joiden en olettanut muuttuvan, ovatkin todella muuttuneet. En halunnut niiden muuttuvan, mutta ne muuttuivat. Toisaalta taas, toiset asiat todistivat kestävänsä. Eteeni on heittäytynyt jatkuvasti pieniä ja suuria vastoinkäymisiä, mutten viitsi kirjoittaa niistä. Eihän sillä ole lopulta väliä mistä jouduin luopumaan ja kuinka monta kertaa täytyi komentaa itsensä jatkamaan. Sillä on väliä, että katson edelleen eteenpäin.

"Mikä on todella tarkoitettu sinulle, ei kulje ohitsesi elämässä "

Minusta tuntuu, että pidän tuosta lauseesta. Ainakin minun kaltaiselleni ihmiselle, joka huolestuu pienimmästäkin asiasta, tuo antaa hieman mielenrauhaa. :)

Pieniä tekoja

Tänään on virallinen vapaapäiväni kokeiden välissä jonka aloitinkin oikeaoppisesti kahvin, korvapuustin sekä jazz-musiikin merkeissä. Maalailin kaikessa rauhassa isoa taulua, joka tulee valmiina makuuhuoneemme seinälle (Mikäli siis siitä tulee silmää mielyttävä. Jos ei tule, annan sen lahjaksi jollekulle joka ei voi kieltäytyäkään siitä. Muah! Vitsi vitsinä.. ). Loppupäiväksi olen suunnitellut kevyttä kokeisiin lukemista, uintia ja ystävän kanssa kaupungilla ajanviettoa. Kenkäshoppailun lomassa tarkoitukseni on myös tehdä eräs hyvä työ:

Siskoni kysyi minulta pari päivää sitten haluaisinko lähteä mukaan "Joulun lapsi"- keräykseen. Kyseessä on siis projekti, jossa kerätään rekkalastillinen joululahjoja vietäväksi Moldovaan ja Romaniaan köyhille lapsille, jotka eivät todennäköisesti koskaan ole saaneet joululahjoja aiemmin elämässään. Hauskinta minusta tässä projektissa on se, että lahjan voi itse kerätä (nettisivuilla on ideoita lahjoista) kaupoista ja laittaa kenkälaatikkoon. Niin siitä tulee myös omalla tavallaan persoonallinen. Mielestäni tuollainen lahjan kokoaminen on lisäksi mukavaa tekemistä esimerkiksi kaveriporukalla eikä pienten lahjojen ostaminen tule sitten kalliiksikaan. Niinpä päätän itsekin kysyä ystäviltäni haluaisivatko he lähteä mukaan lahjan hankintaan ja käyn etsimässä lahjatarvikkeita kaupungilta.

On mahtavaa huomata miten vaihtoehtoisjoululahjoja ja erilaisia tapoja kantaa kortensa kekoon ihmisten auttamiseksi on jo niin monia. Muutama joulu sitten sain lahjaksi vuohen, joka tietenkin meni siis jollekulle kehitysmaassa. Silloin ajatus tuntui vähän tylsältä, mutta silmäni kyllä avautuivat asialle nopeasti. Joku voisi nyt todeta kuinka tekopyhää toimintani on, kun lähetän kerran vuodessa jotain jollekulle enkä uhraa sitten enempää aikaa tai rahaa, ennenkuin asiasta on tehty naurettavan helppoa. Itse pidän kuitenkin merkittävimpänä asiana sitä, että tekee edes yhden pienen teon. Ero 'ei minkään' ja 'yhden' välillä on suuri.

Lisäksi tämä on tietenkin ajatuksena kaikille niille, jotka sattuvat blogiani lukemaan, että pieni asia saattaa olla todella suuri toiselle. Käykää katsomassa ajatuksia pienistä asioista seuraavista osoitteista, jos ne eivät ole vielä tuttuja:

http://www.joulunlapsi.fi/
http://www.parempilahja.fi/
http://hyvatlahjat.i-aid.org/
http://www.lahjaksilehma.fi/
http://www.kiva.org/

Ps. Lisäksi auttamisesta tulee hyvä mieli itsellekin!