Terve, näkemiin!

Varsin pitkä päivä alkaa olla takana nyt, kun vihdoin olen saapunut takaisin tänne kämpälle. Heräsin perjantaina 7:ltä mennäkseni kouluun viimeistelemään muutamat koulujutut, josta suunnistin 2:lta kotiin. Vuorossa oli pakettien lähettäminen Kreikkaan, josta suoriuduin nopeasti, viettäen sitten harvinaista vapaa-aikaa tehden ei-mitään.

Illan tullessa oli sitten vihdoin aika lähteä omiin läksiäisiini, jotka Milla-kulta oli ottanut asiakseen järjestää. Hän olikin vuokrannut juhlatilan Otaniemestä jonne menimme. Tiesin toki saavani läksiäiset, itsehän niitä olin pyytänyt, mutta lopulta nähdessäni kuitenkin kaikki ystäväni siellä, nähdessäni seinällä kankaan jossa luki "Hyvää matkaa Noora!" ja ollessani siellä paikalla, vain katsellen kaikkia niitä ihmisiä, tunsin olevani todella onnellinen ja rikas. En olisi voinut toivoa mitään enempää siltä illalta, sillä ainut mitä kaipasin, oli heidän läsnäolonsa siinä hetkessä.


"Ystäväni, ne jotka etsivät
yhtaikaa
myrskyä ja rauhaa
eivät löydä perille
kulkematta käsi kädessä
miten kaukana toisistaan
kulkevatkaan. "

~ Tommy Tabermann ~

Ilta jatkui keskustassa saunan jälkeen, sillä lähdimme katsastamaan toiveestani erään tanssipaikan, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Pidän tanssimisesta todella paljon, joten se oli ehdottomasti paras lopetus onnistuneelle illalle ystävien seurassa. Sanottuani näkemiin viimeisen kerran vielä taksissa, jossa Tommi ja Kaisa tulivat yhtämatkaa, suuntasimme Millan kanssa kotiin. Juttelimme jonkin aikaa ja loppu-aamun Milla piti minulle seuraa etten nukahtaisi ennen junaan menoa. Olin tosiaan lähdössä aamulla käymään Imatralla junalla ja päätin olla nukkumatta, etten vahingossa onnistuisi myöhästymään junasta.

Imatran matkalla oli tarkoituskin tietysti, mutta hyppään suoraan niihin tuntemuksiin, joita mietiskelin junassa takaisin. Koko viime syksy, koko vuosi 2007 alkoi vihdoinkin keräytyä rullalle mielessäni, kun istuimme äitin kanssa junassa Helsinkiinpäin. Olin kai odottanut tätä hetkeä, että vihdoin voisin katsoa eteenpäin tuntematta syyllisyyttä siitä, etten ole läsnä tässä hetkessä. Nyt se on vihdoin mahdollista, ehkä osittain siksi, ettei minulla ole ollut moneen kuukauteen aikaa ajatella muuta kuin muutoksia jotka ovat tulleet muutosten perään. Velvollisuuksia joita niin muuton järjesteleminen kuin uuteen työhön valmistuminen on vaatinut ja koulua, jonka sijoitin ensimmäistä kertaa tänä syksynä prioriteetiksi monien muiden asioiden yli. Loppukaneetiksi tälle pitkälle päivälle sopii oikeastaan laulun sanat erään suosikki-elokuvantekijäni elokuvasta:

" Just look into my eyes
Can’t you see I’m not the same today
I can see farther now
Stepped off the air
Just making my own way
Don’t know where I’m gonna land
But you gotta wobble before you stand

I’m soaring
All alone and on my own
I’m soaring
And I know my heart will lead me home."