Pääsiäinen

Kuuntelen Bonon ja Mary J. Bligen kappaletta "One", joka vie minut muistoihin viime keväästä. Hassua miten musiikki jättää niin helposti jäljen muisitiin kokonaisista päivistä, tuoskuista, tunteista. Viime keväänä kuuntelin MP3 soittimesta tätä kappaletta todella paljon käydessäni säännöllisesti kuntosalilla. Muistan niin elävästi energiajuoman maun ja kuntosalin juoksulaitteen kahvat käsissäni, keväiset iltapäivät toukokuussa kun kävelin Pitäjänmäen juna-asemalle salin jälkeen ja kuuntelin tuota kappaletta. Kuuntelin biisiä silloin, sillä tiesin sen rohkaisevan minua siihen mitä ikinä edessä olikaan. Menneisyydessä minun on ollut hyvin vaikea myöntää asioita itselleni, joten laulujen kautta asiat oli jotenkin helpompi käsitellä.

Olin niin toiveikas viime keväänä, muistan ajatelleeni usein katsellen taivaalle, että "Jonain päivänä, jonain päivänä aivan varmasti kaikki tulee olemaan toisin, juuri niinkuin olen aina niiden halunnut olla." Ja muutos oli tietenkin tämä kaikki minkä vuoksi nyt istun kämpässäni Thessalonikissa ja suunnittelen 20 päivän matkaa Suomeen ensiviikosta alkaen. Matka lopullisiin päätöksiin ei ollut helppo eikä aina mielyttäväkään, mutta olen iloinen siitä, että olen ollut rohkea noista päivistä lähtien kun odotin junaa Pitäjänmäestä kotiin. Kaikista muutoksista ja eroavaisuuksista, niin hyvistä kuin huonoistakin kokemuksista johtuen olen onnellinen nyt. Ja se on ainut asia millä on väliä, että olen onnellinen.


Tänään yöllä siis vihdoin paasto päättyy kun Kristus nostetaan kuolleista täällä etelänmaalla ja keskiyön jälkeen monissa kodeissa ahmitaan herkkuja. Itse päädyin pitämään paastoa tämän viimeisen viikon, mutta koska minulla paastoamisen merkitys on melko puhtaasti terveydellisistä ja tieteellisistä syistä (viime keväänä tein tutkimusta paaston vaikutuksista työharjoittelussa), päätin paastota omalta osaltani punaisesta lihasta, makeisista ja rasvaisista juustoista. Täytyy sanoa, että kasvisten syönti viikon verran (ja hieman mustekalaa ja kalmaria kaverina) on tehnyt minulle ihmeen hyvää ja kunhan pääsiäisestä päästään varmaan jatkan punaisen lihan välttämistä ihan muutenkin ruokavaliossa. Jätin myös kahvin pois viikoksi joten olen nukkunut melkein 8-10 tuntia joka päivä. :)

Viikko on ollut ihastuttavan lämmin ja kaunis eilistä lukuunottamatta, jolloin satoi vettä. Sormet alkavat syyhytä kohta kauppojen kesävaatteiden ja kenkien kanssa mutta lupaan odottaa äitiäni, siskoani ja kaveriani Eveä tänne ensin ja sitten ryntäämme yhdessä ostoksille. Laitan hieman valokuvia tästä viikosta, mutten ehdi kaikkia laittaa sillä nyt pitää lähteä hieman ostoksille ennen kauppojen sulkeutumista.

Kun taas on aika auringon

Uusi viikko ja päätin lähteä aamulla ulos sandaaleissa, sillä säästä luvattiin 30 astetta alkuviikosta. Tosiaan, tuntui kummalle mennä töihin niin lomatunnelmissa, aurinkolasit silmillä ja vesipullo kädessä. Melkein kaikkein parasta tässä Kreikan kesässä on se, ettei kokoajan tarvitse stressata kesän päättymisestä. Se jatkuu vielä viisi kuukautta.

Eilisen sunnuntain aloitin nukkumalla pitkään, sitten siivosimme kämpän ja lähdimme syömään Kostan äidin luo. Ruokaa odotellessa menin ottamaan aurinkoa kattoterassille, sillä lämpötila oli jo heti aamusta kivunnut yli 25 asteen. Tunnelma oli ihanan rauhallinen ja hiljaisten auringossa kylpevien kattojen kaupunki aukesi edessäni ja kauempana näkyi kimaltavana Thessalonikin merenlahti. Mietiskelin mielessäni sitä, mitä Kaisa oli edellisellä viikolla sanonut, että ei ihme jos ihmiset ovat vähemmän masentuneita kun sää on niin kaunis. Pakko sen on olla totta, on eri asia katsella räntäsateessa matkatoimiston mainosta aurinkoisesta ja hienohiekkaisesta uimarannasta ja tietää että sellainen on tunnin ajomatkan päässä kodista. Nukahdin aurinkotuoliini hetkeksi näihin ajatuksiin, kunnes Kostas tuli herättämään minut.

Ruuan jälkeen lähdimme keskustaan ja kävelemään promenadille, joka oli täynnä ihmisiä kävelyllä ja lenkillä. Haitarinsoittaja näppäili ”Pariisin taivaan alla” kappaletta ja paikalle oli tullut niin hattaran ja pähkinöiden myyjiä kuin pieni sirkusryhmäkin esiintymään. Skeittaajat olivat vallanneet Aleksanterin patsaan ympäristön ja muutama kulkukoira katseli heitä laiskasti nurmikolta. Päädyimme kahville Aristoteleen aukiolle Ellan ja Georgen kanssa, josta palasimme vielä myöhemmin kävelykadulle. Sirkusporukka oli vaihtanut keilat ja pallot tulisiin lyhtyihin ja keppeihin illan pimetessä ja katselimme hetken valoshow’ta miettien, lähtisimmekö pienelle risteilylle lahdella vai menisimmekö syömään. Koska tuulen olevan vähemmän lämmin lahdella kuin rannassa, päädyimme syömään ulos ja juttelemaan. Kesällä Thessalonikin lahdesta lähtee joka ilta 30 minuuttia kestäviä risteilyitä, joka on oikeastaan hetki kelluvassa baarissa reggaemusiikin tahdissa. Vielä yhdentoista aikaan sunnuntai-iltana kahvilat olivat täynnä ulkona istuvia ihmisiä ja jopa pieniä lapsia vanhempiensa seurassa, mutta me päätimme suunnata kotiin.

Päivä ei olisi voinut päättyä paremmin, mutta kaiken lisäksi kuulin vielä, että Kreikassa tulee voimaan pian kielto julkisilla paikoilla tupakoinnista, joka siis tarkoittaa myös yökerhoja ja kahviloita. En voinut kuin hymyillä muikeasti illalla, kun lueskelin seuraavaa osaa Tulen ja Jään laulusta.

Vieraita suomesta

Nettiyhteyden puuttuessa on vaikeaa joskus päästä internetin ihmeelliseen maailmana kertomaan kuulumisistaan. Tähän asti olen käyttänyt nettikahviloita ja työpaikan tietokonetta, mutta nyt ei luultavasti enää tarvitse odottaa kauaa. Viikko on alkanut vaihtelevalla säällä, sillä maanantaina oli sadetta ja viileää ja tiistaina aurinko paistoi ja lämmitti, samoin kuin eilen. Vietin eilen iltapäivän kattoterassilla aurinkoa ottaen ja miettien, milloin alan kaipaamaan täältä Suomeen.

On melkein surullista todeta, etten juuri kaipaa Suomeen, en ainakaan vielä. Muistan erään toisen henkilön jolle Suomeen asettuminen oli vaikeaa. No, nyt ymmärrän häntä täysin. Ehkä olin sitten juuri sopivassa elämäntilanteessa lähteäkseni, sillä nautin täällä olostani todella paljon. Ei tämä oikeastaan arkea ihmeellisempää ole useinkaan, joka aamu herään ja menen töihin ja opiskelen, menen keskustaan, jossa näen ystäviä tai käyn harrastuksissa tai hoidamme rutiineja. Sieltä sitten ruokakauppaan, ehkä videovuokraamoon ja kotiin. Viikonloput ovat toki omistettu useammin hauskanpidolle, retkille ja kavereille, mutta enkö muka tehnyt tätä kaikkea jo Suomessa? Miksi joka aamu sitten olen niin positiivisella mielellä herätessäni ja odotan innolla tulevaa päivää?

Ystäväni Jukkis ja Kaisa kävivät viimeviikonloppuna kylässä ja vaikka sää oli hieman vaihteleva, sanoivat he nauttineensa lyhyestä ajastaan Thessalonikissa. Juttelimme paljon viikonlopun aikana siitä, mikä oikeastaan on niin eritavalla täällä ja miksi ulkomaailma näyttää niin kutsuvalta aina Suomeen verrattuna. Totesimme kaikki tietenkin, että Suomi on turvallinen, järjestelmällinen ja puhdas maa asua, jotka kaikki toisinaan puuttuvat ulkomailta. Silti on kuitenkin jotain, mikä synnyttää sen tunteen, joka iskee kun laskeutuu Helsinki-Vantaalle, järjestelmällisten puiden, teiden ja talojen keskelle. ”Paluu arkeen”. Niin.. jostain syystä arkeni täällä Kreikassa ei sisällä sitä velvollisuuden tunnetta, joka helposti haalistaa Suomessa arjen niin harmaaksi. Kaisa sanoi, että ensimmäisen päivän hän oli tuntenut olonsa turvattomaksi ja häirityksi kaiken uuden keskellä, mutta seuraavana päivänä hän rentoutui täysin ja alkoi aivan uudella tavalla innostua koko reissusta. Jukkis totesi, että haluaa tulla tänne uudestaan. Olen todella iloinen, että he viihtyivät.

Ei ole ehkä järkevää asetella vastakkain Suomea ja Kreikkaa niin usein ajatuksissani, sillä lopulta meissä on paljon samaa. Omaleimainen kansa, jolle oman kansallisuuden erikoispiirteet ovat tärkeitä, oma musiikki ja oma luonto. Kostas yllätti minut eilen ja menimme katsomaan Aristoteleen aukion vanhaan leffateatteriin suomalaisen ”Miehen työ”- elokuvan. Pidimme siitä molemmat ja muutkin nauroivat hauskoille kohtauksille teatterissa ja kauhistelivat yllättäviä. Elokuvan loputtua kuulin yhden tytön ihmettelevän ”Miksei kukaan niistä naisista sanonut suoraan miehilleen miltä tuntuu ja mikä on vikana? Ei kukaan ole noin epäluuloinen omassa parisuhteessaan, hyvänen aika”

”Niin..”, mietin. Suurimpana teemana elokuvassa selkeästi loisti kommunikointivaikeudet suomalaisessa yhteiskunnassa. Muistan itsekin tuon tunteen, mutta yritän korjata virheeni. Luulenpa että moni suomalainen kokee aina joskus, ettei vain ole mitään sanottavaa. Ei se auta, ei sillä ole väliä, ei sanominen muuta mitään.

Coldplay – Talk

Meet the family

Tämä viikko tuntuu olevan lämmin. Eräs ystäväni sanoi kuulleensa, että viikonloppuna olisi 30 astetta lämmintä, mutta epäilin tätä varsin kovasti. Säätiedotuksessa luvataan 25 astetta lauantaiksi joten silloin jok’ikinen Thessalonikin bulevardin kahviloista on täyteen ahdettu. Kreikkalaiset rakastavat kahvilla käyntiä ja nykyään huomaan itsekin tottuneeni tähän. Kahvilla käynnissä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta muistan vuosi sitten Ateenassa käydessäni olleeni tylsistynyt kuoliaaksi, kun menimme Alfoksen ja hänen ystäviensä kanssa kahville joka päivä juuri siihen parhaaseen aikaan, pariksi kolmeksi tunniksi, kun olisimme voineet kävellä läpi kaikki kaupat, museot ja nähtävyydet. Olen toiminnallinen ihminen, joten pelkkä maleksiminen höpötellen turhuuksia saa minut helposti rauhattomaksi. Kuten totesin kuitenkin jo, olen selvästi oppinut tavoille, sillä nykyään minua ei haittaa oikeastaan se, etten puhu muutamaa sanaa enempää vaan lähinnä kuuntelen ja siemailen juomaani. Kaikki tämähän johtuu myös siitä, etten ole oikeastaan ehtinyt opiskella kreikkaa, koska luen muihin kokeisiin ja teen inssityötäni edelleen. Niin kahvilla käynnissä kuin kreikan opiskelussakin kuitenkin yritän pitää mielessäni, että hiljaa hyvä tulee. Σιγα σιγα, Ihan hyvä vain että kerrankin otan rauhallisesti.

Vaikken kreikkaa puhukaan kovin sujuvasti vielä, ymmärrän kuitenkin yllättävän hyvin mitä muut puhuvat. Kun todella keskityn heidän puheeseensa, ymmärrän jopa vivahteita, kuten puhutaanko kyseisestä asiasta negatiivisessa vai positiivisessa sävyssä. Tässä välissä huomautan että vivahteiden huomaaminen on vaikeaa siksi, kreikkalaiset tuntuvat korottavan ääntään ja viuhtovat käsillään oikeastaan kaikissa tunnetiloissa.

Eilen meillä kävi kylässä Kostan kolme tyttöserkkua, heidän aviomiehensä ja yksi setä. Minulta kysyttiin muutamia sisustusajatuksiani ja ideoistani pidettiin kovasti, mutta yhtäkkiä huomasin istuvani sohvalla kaikkien keskellä hiljaa kun muut viuhtovat käsillään ja papattavat kovaan ääneen osoitellen eri nurkkia olohuoneestamme. Lopulta Olga totesi minulle että ”näyttää siltä että jokainen meidän perheestä on sisustussuunnittelija jos sille päälle sattuu”. Sitten Kostas tuli olohuoneeseen kantaen tekemiään drinkkejä ja kahvia ja kaikenlisäksi hän oli sotkenut itseään yrittäessään käyttää mixeriä. Huvittavalla tavalla tunsin olevani Aki Kaurismäen elokuvahahmo kreikkalaisessa 60-luvun perheleffassa. Kun vieraat olivat lähteneet Kostas kysyi minulta olenko vielä elossa, mutta omat tuntemukseni eivät olleet yhtään negatiiviset, päinvastoin. On hauska seurata tätä etelä-Eurooppalaista meinkiä. Jossain vaiheessa jääkaappimme oli myös ilmestynyt valtava suklaakakku ja astiakaappiin kauniita lautasia.