Nettiyhteyden puuttuessa on vaikeaa joskus päästä internetin ihmeelliseen maailmana kertomaan kuulumisistaan. Tähän asti olen käyttänyt nettikahviloita ja työpaikan tietokonetta, mutta nyt ei luultavasti enää tarvitse odottaa kauaa. Viikko on alkanut vaihtelevalla säällä, sillä maanantaina oli sadetta ja viileää ja tiistaina aurinko paistoi ja lämmitti, samoin kuin eilen. Vietin eilen iltapäivän kattoterassilla aurinkoa ottaen ja miettien, milloin alan kaipaamaan täältä Suomeen.
On melkein surullista todeta, etten juuri kaipaa Suomeen, en ainakaan vielä. Muistan erään toisen henkilön jolle Suomeen asettuminen oli vaikeaa. No, nyt ymmärrän häntä täysin. Ehkä olin sitten juuri sopivassa elämäntilanteessa lähteäkseni, sillä nautin täällä olostani todella paljon. Ei tämä oikeastaan arkea ihmeellisempää ole useinkaan, joka aamu herään ja menen töihin ja opiskelen, menen keskustaan, jossa näen ystäviä tai käyn harrastuksissa tai hoidamme rutiineja. Sieltä sitten ruokakauppaan, ehkä videovuokraamoon ja kotiin. Viikonloput ovat toki omistettu useammin hauskanpidolle, retkille ja kavereille, mutta enkö muka tehnyt tätä kaikkea jo Suomessa? Miksi joka aamu sitten olen niin positiivisella mielellä herätessäni ja odotan innolla tulevaa päivää?
Ystäväni Jukkis ja Kaisa kävivät viimeviikonloppuna kylässä ja vaikka sää oli hieman vaihteleva, sanoivat he nauttineensa lyhyestä ajastaan Thessalonikissa. Juttelimme paljon viikonlopun aikana siitä, mikä oikeastaan on niin eritavalla täällä ja miksi ulkomaailma näyttää niin kutsuvalta aina Suomeen verrattuna. Totesimme kaikki tietenkin, että Suomi on turvallinen, järjestelmällinen ja puhdas maa asua, jotka kaikki toisinaan puuttuvat ulkomailta. Silti on kuitenkin jotain, mikä synnyttää sen tunteen, joka iskee kun laskeutuu Helsinki-Vantaalle, järjestelmällisten puiden, teiden ja talojen keskelle. ”Paluu arkeen”. Niin.. jostain syystä arkeni täällä Kreikassa ei sisällä sitä velvollisuuden tunnetta, joka helposti haalistaa Suomessa arjen niin harmaaksi. Kaisa sanoi, että ensimmäisen päivän hän oli tuntenut olonsa turvattomaksi ja häirityksi kaiken uuden keskellä, mutta seuraavana päivänä hän rentoutui täysin ja alkoi aivan uudella tavalla innostua koko reissusta. Jukkis totesi, että haluaa tulla tänne uudestaan. Olen todella iloinen, että he viihtyivät.
Ei ole ehkä järkevää asetella vastakkain Suomea ja Kreikkaa niin usein ajatuksissani, sillä lopulta meissä on paljon samaa. Omaleimainen kansa, jolle oman kansallisuuden erikoispiirteet ovat tärkeitä, oma musiikki ja oma luonto. Kostas yllätti minut eilen ja menimme katsomaan Aristoteleen aukion vanhaan leffateatteriin suomalaisen ”Miehen työ”- elokuvan. Pidimme siitä molemmat ja muutkin nauroivat hauskoille kohtauksille teatterissa ja kauhistelivat yllättäviä. Elokuvan loputtua kuulin yhden tytön ihmettelevän ”Miksei kukaan niistä naisista sanonut suoraan miehilleen miltä tuntuu ja mikä on vikana? Ei kukaan ole noin epäluuloinen omassa parisuhteessaan, hyvänen aika”
”Niin..”, mietin. Suurimpana teemana elokuvassa selkeästi loisti kommunikointivaikeudet suomalaisessa yhteiskunnassa. Muistan itsekin tuon tunteen, mutta yritän korjata virheeni. Luulenpa että moni suomalainen kokee aina joskus, ettei vain ole mitään sanottavaa. Ei se auta, ei sillä ole väliä, ei sanominen muuta mitään.
Coldplay – Talk
No comments:
Post a Comment