Lapsuuden kesän uusinta

Tiedän etten ole ainoa joka muistaa erään lämpimän kevään 16 vuotta sitten, kun 10-vuotiaat pojat vannoivat jääkiekon nimeen, kun aikuiset miehet ja naiset ja lapset lauloivat "Den Glider In" ja muistan kuinka juoksin ulos huutaen tuota samaa laulua kaukana Savossa. Maailman paras kesä oli tulossa.

Toivottavasti tästä tulee yhtä mahtava kesä, ja parempi. Vaikka toisaalta, ei lapsuuden kesiä parempaa olekaan. Kuitenkin, lapsuuden kesien muistoksi ja tälle hetkelle joka tuo niin elävästi mieleen mansikkajäätelön, J. Karjalaisen ja poutapilvet Haukiveden yllä. 

My kind of meditative

Thermaikoksen lahden yli vyöryvät ukkospilvet
Myrskytuuli
Kattoterassi josta näkee koko kapungin allaan
Tanssitreenit kun kukaan muu ei uskaltaudu ulos
Ja Tämä biisi kuulokkeissa:

Muistutus

"It is not bad to be away for a while. It is so short time if you see our life as a long journey."

Joskus kannattaa kysyä neuvoa sellaiselta, jolta sitä ei yleensä kysy, sillä silloin saattaa saada vastauksen jota ei osannut odottaa. Tässä tapauksessa sen antoi eräs korealainen ystäväni. Hänen tarinansa on yhtä mielenkiintoinen kuin monien muidenkin tapaamieni ihmisten, omasta mielestään länsimaalaistunut, mutta länsimaissa aina aasialainen. Kotimaassaan häneen toisaalta suhtaudutaan kuin länsimaiseen, mutta hän varmasti kokee itsensä erittäin korealaiseksi. Kuinka erikoista onkaan varmaan elää kahden vastakkaisen maailman keskellä. Vaikken olekaan itämaisten kulttuurien tuntija, uskallan sanoa, että heidän perusluonteeseensa kuuluu tietunlainen pidättyväisyys keskustelussa. Ehkä suurin länsimainen piirre ystävässäni onkin se, että vaikka hän onkin pidättyväinen, puhuessaan hän on todella rehellinen tunteistaan. Olen huomannut tämän pelottavan joskus ihmisiä.

Tuossa hänen sanomassaan lainauksessa piilee myös kokonaisen ajattelutavan ero, verrattuna siihen kiireeseen jossa me elämme päivittäin. Ja erittäin vaikea oppitunti ymmärtää ja hyväksyä. Minä olen itse Rockin ja rakkauden kannattaja, mutta entäpä rauhan? Tämä yhteiskunta ei rohkaise mielenrauhaan eikä ajattelemaan sitä, missä me olemme vuosien päästä. Mitä ajattelemme silloin? Pelkäämmekö yhä edelleen nuoruuden menettämistä ja paikalleen jäämistä kun olemme vanhempia?

Paljon kysymyksiä, joihin pelkään, ei löydy vastausta toimiston pöydältä tai automaattikahvista tänään. Ehkä vastauksia löytyy parin viikon päästä Kreikasta.

Työpöytäni mun

Ajattelinpa jakaa työpöytäni täällä, ihan vain jo siksi että muistan aina yrittää pitää sen järjestyksessä! Tosin, eipä tuossa ole paljon tilaa sotkeakaan...

Tästä tulee tosin mieleen taas että pitäisi maalata enemmän ihan perinteisin menetelmin. Pelkään aina maalaamista siksi, että saatan tehdä kamalia gootti-fantasia-teini-maalauksia tummilla väreillä, joissa ei ole mitään tyyliä ja jotka vain tekee mieli piilottaa ullakolle loppuelämäksi. Luulin oikeasti, etten pitäisi esimerkiksi Miró'n tyylistä maalata, mutta itseasiassa pidän sitä erittäin tyylikkäänä nykyään. Ehkä elämäni on niin täynnä kuvia ja mietteitä syvyydestä, tarkkuudesta ja tekstuurista, että pelkkä raffi punainen viiva maalia tekee vain hyvää.

Lisäksi pienenä yksityiskohtava on hauskaa huomata että olen ottanut kuvan 3Ds Maxista ruudulla juuri kun se päättää kaatua. Tämä on tätä 3D ohjelmien käyttäjän arkipäivää. :D