Pari sanaa vain

Kokeet alkavat olla nyt niin lähellä etten kykene enää keskittymään blogin kirjoittamiseen ennenkuin tiedän varmuudella, ettei minulla tosiaan ole parempaa tekemistä kuin tilittää ajatuksiani tänne. Siispä jatkukoon muutaman viikon hiljaisuus ja ehkä sitten jo osaan itsekin suunnata ajatukseni muualle kuin siihen tosiasiaan, että kunhan selviän kaikista lopuista kokeista, projekteista ja lopputyöstä, olen selvillä vesillä koulustani.

Mutta nyt en todellakaan kykene edes ajattelemaan sitä vielä, joka toki vaikeuttaa lyhyen tähtäimen suunnitelmia siitä milloin aion kertoa Kreikan työhöni, että olen tosiaan ottamassa tarjotun työpaikan vastaan. Aght, takaisin lukemisten pariin. Ehkä tässä jossain vaiheessa saan vielä pitkäaikaisen suunnitelmani toteutettua ja saan maalattua muutaman taulun kotiimme.

15 vuotta myöhemmin

Viimeaikojen järkyttävät koulutapahtumat saivat minut ehkä miettimään omia kouluaikojani ja keskustellessamme koulukiusaamisesta ja luokan nokkimisjärjestyksestä äitini kanssa sauvakävelylenkillä aloin mietiskelemään erästä omaa koulukiusaustapaustani ala-asteelta. Kyseessä ei ollut mitään kovin vakavaa, sillä tapauksen jälkeen olimme taas kaikki sulassa sovussa, mutta sinä päivänä kun monta tyttöä luokaltamme ilmoitti etteivät he enää voi sietää minua, tunsin koko maailman synkkenevän.

10-vuotiaana olin kuitenkin varsin suorasanainen tyttö, eikä kiusausta panettelun ja nimittelyn muodossa ehtinyt jatkua kuin pari päivää kunnes marssin opettajan luo ja kerroin minua kiusattavan. Tarinan paras puoli onkin siinä, että luokanvalvojani, vasta kouluun tullut nuori miesopettaja otti asian vakavasti ja kiusaajakonkkaronkka istui puhuttelussa ja jälki-istunnossa sinä iltapäivänä. Kiusaus loppui siihen.

Myöhemmin muutimme uudelle paikkakunnalle ja sain huomata etten tosiaan ollut ainut jota oltiin kiusattu koulumaailmassa. Harmillista oli tietenkin se, etteivät opettajat puuttuneet kiusaukseen puolellakaan siitä rohkeudesta miten ala-asteen opettajani oli asian hoitanut. Olen nähnyt saman toistuvan myös myöhemmin ollessani ala-asteella ja ylä-asteella sijaisena. Aina on joku jota kiusataan ja syrjitään ja joka ei uskalla pitää itse puoliaan.

Mietittyäni tätä kaikkea päätin lähettää nyt 15 vuoden jälkeen kiitokseni tuolle opettajalle, mitä en ollut aikaisemmin sanonut ääneen asian näennäisen mitättömyyden vuoksi. Sähköposti meni oikealle henkilölle ja sain vastauksenkin, josta kuvastui yllättyneisyys ja positiivisuus. Luokanvalvojani oli ollut 15 vuotta sitten saman ikäinen kuin minä nyt.

Mitätön asia, kiittäminen.
Jostain syystä olen aina pitänyt sitä itse hyvin suuressa arvossa. Muistan nuoremman oppilaan silloin aikoinaan puhuneen pahaa tuosta opettajasta, jonka hän koki ankaraksi ja ideologiseksi. Jos tämä opettaja saikin negatiivista palautetta silloin, ansaitsee hän minusta kiitoksensa myös. Olen iloinen että lähetin sen viestin, vaikka arkailinkin hetken. Sain siitä todella hyvän olon itselleni.

Tämä muistuttaa minuan myös siitä, että hyvän kannattaa antaa kiertää. Se tulee takaisin itselleen moninkertaisena... ennemmin tai myöhemmin!

Asioiden järjestys

Olen viimein saanut muutamia asioita oikeaan järjestykseen mielessäni. Pari viimeistä viikkoa olen kärvistellyt päivittäin muuttuvien ajatusten parissa siitä, mikä on oikea tärkeysjärjestys ja ketä varten oikeastaan näitä opintojani teen. On valitettavaa todeta, että suurin osa tämän hetken stressistäni syntyi siitä, että yritin kiirehtiä opintojani osittain ulkopuolisten voimien vetämänä, en oman itseni vuoksi. Asiaan tuli kuitenkin muutos vihdoin eilen, kun ymmärsin tämän. Samalla sain ensimmäistä kertaa käytyä uimassa ja nukuttua kunnolla pitkään aikaan ja olo on taas energisempi ja luottavaisempi.

Kostas sanoi eilen, että Kreikkaan on vihdoin tullut syksy: lämpötila on pudonnut ja lehdet alkavat putoilla puista. Onko meillä Suomessa ollut sitä ihanaa valoista syyssäätä ollenkaan vielä? Kun aurinko paistaa ja lehdet putoilevat puista ja tuntee sen haikean onnellisuuden siitä, että kevät näyttää taas puolen vuoden päästä entistä kauniimmalle talven jälkeen. Itse en ole kiinnittänyt tällaiseen säähän vielä huomiota hytistessäni aamulla bussipysäkillä tihkusateessa.

Muutama ajatus

Tänään eräs koulukaveri totesi minulle, että "sinulla on aika paljon tekemistä vielä siis..", kun kerroin koulu-ohjelmastani, mutta en taida suostua uskomaan että minulla olisi kiire. Muuten vain itsekin stressaannun, joten parempi ajatella että "kalenterini on aika täynnä". Tosiasia on kyllä että nyt ei parane luistella aikataulusta tippaakaan ja hommaa riittää joka päivä moneksi tunniksi.

Niinä hetkinä kun minulla on tosin ollut vapaa-aikaa, olen kerta toisensa jälkeen huomannut kuinka kauniita yksityiskohtia Helsingissä on. Istuin eilen kauppatorin laidalla kahvikuppi ja pala grillattua lohta kädessä ja tulin siihen tulokseen, että tarvitsen kameran lainaan joku päivä ikuistaakseni valokuvia helsingistä. Helsinki on melkein kauneimmillaan yksin sitä kierrellessä. Lisäksi olen saanut mieleeni kymmeniä projekteja, jotka tekisi mieli aloittaa väkertämään, mutta paras pitää vain luovuus aisoissa toistaiseksi.

Lyhyestä virsi kaunis ja nyt takaisin opintojen pariin.